maanantai 28. marraskuuta 2011

Uutta suuntaa elämään

Nyt ei ole tullut paljon kirjoiteltua; on sen verran paljon tapahtunut kaikkea elämässä. Tiikerikissojen "vanhempien" tiet erkanivat kuukausi sitten ja Max ja Moira pääsivät evakkomajoitukseen mamman isän luokse Helsinkiin. Omakotitalossa riittää hienosti tilaa mennä ja touhuta. Maxin lempparihommaa on ollut lattiatasossa sijaitsevan jääkaapin oven avaaminen, jotta koirat ja herra itse pääsevät sinne välipalalle. Mamma on joutunut itse ajamaan Uusimaa - Kanta-Häme - Pirkanmaa -väliä jatkuvalla syötöllä hoitamassa muuttoasioita, eroasioita sekä uusia työ- ja asuntoasioita. Uusi koti löytyi Tampereelta ja muutto olisi tarkoitus tehdä kuun alusta.

Asioita mutkistaa edelleen se, että mamman aiemmin oireilematon kissa-allergia (joka tosin todettiin jo ala-asteella tehdyssä allergiatestissä) on viimeisen vuoden nostanut päätään ja tällä hetkellä tilanne on jo sellainen, että kissojen kanssa on vaikea hengittää ja olo on jatkuvasti flunssainen. Lääkärin kanssa keskusteltiin asiasta ja ehdotus oli se, että kokeilen jatkaa yhden kissan kanssa. Eroitkujen lisäksi nyt on siis itketty myös sitä, että koko perhe tuntuu hajoavan pienessä ajassa. Ensin pikku-Minnie katosi (eikä ole mitään kuulunut), sitten ero ja nyt vielä kissasta luopuminen. Oon viettänyt monta unetonta yötä miettien ja pohtien, halaillen kissoja ja itkien vähän lisää. Lopulta tulin tulokseen, että Max-poika sopeutuu luultavasti noista kahdesta helpommin ja sille kodin etsimisen luulisi olevan helpompaa. Poika on kuitenkin ihmisrakas ja kiltti, tulee toimeen kaikkien muiden kissojen ja muidenkin eläinten kanssa. Moiralla taas painaa menneisyydessä se, että se on ennen mulle tuloaan ollut pikkuisen agressiivinen ja kynnestä on tullut yhdelle jos toisellekin.

Nyt on siis hyvä koti haussa Maxille. Luopuminen sattuu niin paljon, ettei mitään rajaa, koska poika on ollut mulla neliviikkoisesta rääpäleestä, mutta en uskalla enää riskeerata omaa terveyttä tän enempää, koska ajatus elämästä kokonaan ilman eläimiä on aika kammottava.

2 kommenttia:

sea kirjoitti...

*halaus* Niin kliseeltä kun se kuullostaakin, kyllä se siitä, ajan kanssa, surra toki pitää ei siitä muuten mitään tule. Ja tervetuloa Tampereelle. :)

Anonyymi kirjoitti...

Kertoisitko Minnien kotiinpaluusta ja kuvatkin olisi kivoja :) Täällä oltiin koko ajan hengessä mukana! -Anni